Sinä, putoatko siihen sanaan, riippuu siitä miten sanotaan ja mitä. Suuntaudun sitä kohti, milloin mikään ei enää aiheuta reaktiota. Toiminta taas sitä vastoin on mahdollista. Toimin kokeakseni jäljellä olevia reaktioita. Uni ennen syvään uneen vaipumista on ainakin kohdallani lähempänä valvetilaa kaltaisten asioiden tutkimiseen sopivien keinojen, kuten fyysisten ja kemiallisten menetelmien hyödyntäminen, kukin luonnolleen sopien.
Tahdon kuolevaista elämää. Tahdon nähdä hautajaiset, jossa minut toivotetaan uuteen elämään. Rajan toisella puolella kaikki on tuttua. Tahdon sydämeni vahvalle jalustalle, nähdä sinut kaukana, tanssia kanssasi kanssa veisten. Emme ehkä tule koskaan tapaamaan. Parempi sanoa vaikka näin, kuin ei mitään. Vaikka olen mentaalinen, minun on löydettävä maan pinnalle ja otettava maan päälinen osani mukaan sinne …
Jos tietäisin mitä olen sanonut ja tehnyt voisin muistaa. Minä tunsin hänen kaipautensa. Luulen tietäväni, että olemme siellä missä kukaan ei ole koskaan käynyt ja silti näen toivoa. Niin pitkälle on näkymättömyys, huomion harhauttaminen autonomisesti edennyt, että mikä tekisi sen, minkä vastapuolta ei tiedetä.
En tahdo tuhlata aikaa, kun tässä on vielä katsottavaa, vaikka ehkä jo äänesi kuultuani tahtoisin unohtaa kaiken. En tahdo kuitenkaan vielä unohtaa, vain sen, miten olen ajatellut elämän menevän. Mikä tuntuu parhaimmalta, voi nopeasti vaihtua, mutta muisto jos jää, odottamaan täydellistymistä, voi sen mukaan suunnata.