Blocking life – Olevan blokkausta

Sinä, putoatko siihen sanaan, riippuu siitä miten sanotaan ja mitä. Suuntaudun sitä kohti, milloin mikään ei enää aiheuta reaktiota. Toiminta taas sitä vastoin on mahdollista. Toimin kokeakseni jäljellä olevia reaktioita. Uni ennen syvään uneen vaipumista on ainakin kohdallani lähempänä valvetilaa kaltaisten asioiden tutkimiseen sopivien keinojen, kuten fyysisten ja kemiallisten menetelmien hyödyntäminen, kukin luonnolleen sopien.

Tahdon kuolevaista elämää. Tahdon nähdä hautajaiset, jossa minut toivotetaan uuteen elämään. Rajan toisella puolella kaikki on tuttua. Tahdon sydämeni vahvalle jalustalle, nähdä sinut kaukana, tanssia kanssasi kanssa veisten. Emme ehkä tule koskaan tapaamaan. Parempi sanoa vaikka näin, kuin ei mitään. Vaikka olen mentaalinen, minun on löydettävä maan pinnalle ja otettava maan päälinen osani mukaan sinne …

Jos tietäisin mitä olen sanonut ja tehnyt voisin muistaa. Minä tunsin hänen kaipautensa. Luulen tietäväni, että olemme siellä missä kukaan ei ole koskaan käynyt ja silti näen toivoa. Niin pitkälle on näkymättömyys, huomion harhauttaminen autonomisesti edennyt, että mikä tekisi sen, minkä vastapuolta ei tiedetä.

Sanon niin, että kannattaa ääntää. Joku on nuori, toinen on huone. Unia luo ne. Tunteen häätää hulluni puole, tuttuni e’ Uut uuhun, puhutun puuttuu Sanoja, ain o aa

En tahdo tuhlata aikaa, kun tässä on vielä katsottavaa, vaikka ehkä jo äänesi kuultuani tahtoisin unohtaa kaiken. En tahdo kuitenkaan vielä unohtaa, vain sen, miten olen ajatellut elämän menevän. Mikä tuntuu parhaimmalta, voi nopeasti vaihtua, mutta muisto jos jää, odottamaan täydellistymistä, voi sen mukaan suunnata.

Eilen ne oli, ei len ajatus, tänään ovi Ymmärrän, en pääsisi enää irti.

My golden sun, olet niin häikäilemätön tai tähän aikaan. On tiellä kuoppa, kuopassa arkku Jos hyvin käy, kaarran yllä sateen, kuunvalo myrskyistä lihan läpi keijusalamoihin Niin aine sanois taas

Luota en lähde, vaan kaukaa, kaiken alku mun kiertää piti. Meeks huomen sä kylään mun, jossa kaadan sulle teetä. Mutta mitä yhteistä meillä on. Kumpaakaan ei ole, yhteistä, eikä meitä. Emme mitään tarvitsekaan, he tarvitsevat teitä. Me kohtaamme vielä, pronomini sun.

Hän on kyllä kirjoittanut toisesta. Tieten myös haavan suonet, mutta on niin kevyttä ettei siitä veneeks. Samoja ajatuksia, vain on epätietämätöntä.

One time, understanding, enlightenment never is. You will forever miss one part of yourself. Fire of hell! There was an elf I. Men ikän en!

Olen perillä heti kun matka alkaa. Leikitään leikit loppuun, loppu on. Sinä olet niin suojautuvainen. Niin hän oli. Ethän yleisössä voi näytellä, ei teitä ole näkyvissä. He vain todistavat. Antaa heidän elää.

Nyt vasta otettuani tarkemmin selvää ymmärsin paremmin, ettei hän ollut/ole päässyt yli edellisestä ihmisestä. Onneksi osasin pitää etäisyyttä. En enää edes tiedä onko hän tietoinen minusta. Elämäni on täynnä yhteensattumia.

Edellisessä lähestulkoon suhteessa pystyi melkein jo riitelemään, mutta tämä nykyinen katoaa heti omiin maailmoihinsa ja kun viimein suo hetken huomiota minullekin, tulee jotain käsittämätöntä tekstiä. Seuraava olikin jo kaiken tekstin käyttämättömissä. Mutta kuten ollakaan olen jälleensyntymisen uhri. Löydän itseni yksinäisyydestä, katumuksesta, pelkojen seasta vetäytymästä. Tämä on vain juttelua. ihmiskontekteja, korkeimpien totuuksien ja ihanteiden soveltamista etenemiseen. …

Nyt taitaa olla jo myöhäistä. Saattaa olla mennyt aikaa vielä. Oli luvassa nuoren masentuneen ja syrjäytyneen kaikkien kaveri sata nisti miehen elämää karmeine lapsellisine ääntelyine ja eleineen, hulluine jälkeenjääneine juttuineen pitkällä laskennalla vanhassa julkikuvassa vanhuksen kiukutteluna. Ajutuksiin uppoamista, ilon kaltaista hillittömyyttä, kärsivällisyyttä. Pysähtymistä, etsimästä luettua, sählätty aika.